Ylösseisontaa 8 – Richard Pryor (Live In Concert)

Stand up, Vanhat

Richard Pryor

Jo toista kertaa peräkkäin käsittelyssä on koomikko, joka on  minulle käytännössä tuntematon. Olen nähnyt Richard Pryorin väläykseltä parissa elokuvassa, kuullut hänen vaikuttaneen ”stand up-komiikan kummisetänä” sekä vilkaissut läpi hänestä kertovan wikipedia-artikkelin. Tästä syystä perinteinen koomikko-intro jää tällä kertaa sangen lyhyeksi. Hänen nimensä kantaa kuitenkin sellaista legendaa, että löydettyäni parilla punnalla hänen viiden tähden arvoiseksi arvioidun keikkataltioinnin Richard Pryor – Live In Concert, ostin sen sen suuremmitta mietinnöittä.

Richard Pryor – Live In Concert

Jostain syystä en päässyt tähän keikkaan mitenkään sisälle. Se ei vain avautunut. Syitä voi olla useita, joista ensimmäisenä pisti silmään hivenen huono kuvan- ja äänenlaatu. Suurin syy kuitenkin lienee jutuissa. Vuoden 1979 keikka tuo mieleen hyvin läheisesti Eddie Murphy RAW:n siinä suhteessa, että moni juttu tuntuu heti korvaani kuluneelta ja väsyneeltä. Tämän tietenkin selittää se, että suurin osa vitseistä aiheineen on todennäköisesti ollut hyvin uusia ja tuoreita tuohon aikaan, ja, koska Richard Pryor oli aikansa suurimpia nimiä ja innovatiivisimpia koomikoita, moni häntä seurannut on ottanut hyvin paljon vaikutteita hänen esiintymisestään sekä lainannut hänen materiaalistaan.

Jo ensiminuuteista lähtien minulle tulee mieleen Chris Rock; Pryorin ääni on suhteellisen korkea, ja hänen lavaliikkumisensa on rauhatonta. Toinen koomikko, jota hän olemukseltaan muistuttaa on Martin Lawrence. Pryor on ilmeikäs esiintyjä, ja hän käyttää koko kehoaan apunaan tilanteiden luomiseksi. Hauskimmiksi nousseet aiheet olivat seksi sekä jotkut irralliset jutut, kuten hänen mummonsa suhtautuminen kokaiiniin. Muita hauskoja aiheita olivat esim. apinat sekä sydänkohtaus. Jotkut aiheet eivät taas herättäneet minkäänlaista vastakaikua. Ihan hauskasti kerrottu, mutta muuten varsin kuiva lapsuudenkuvaus siitä, kun Richardin isä lyö häntä lähinnä harmistutti. Ja minua ei voi haukkua tosikoksi; Louis CK sai samasta hyvät naurut. Tässä keikassa lienee myös perinteisen ”valkoiset vs. mustat” -aiheen prototyyppejä. Harmi kyllä sekin aihe maistuu tällä keikalla pahvilta.

En aio antaa tämän ensimmäisen katsontakokemukseni vaikuttaa lopullisesti kuvaani Richard Pryorin legendasta. Kenties aihe vaatii taustatyötä jonkun aihetta käsittelevän dokumentin tiimoilta. Mutta olisiko se huijausta? Mikäli hyvän stand up-huumorin edellytys on se, että se naurattaa, niin tämä keikka ei sitä minun kohdallani järin hyvin täytä. Jos taas hyvän ja huonon stand up-huumorin määrittelemiseen vaaditaan taustatyötä henkilön, ajan ja kulttuurin osalta, niin siinä tapauksessa olen toistaiseksi väärä henkilö arvioimaan tätä tallennetta. Esimerkiksi Bill Hicksin osalta en ollut nähnyt yhtäkään dokumenttia tai muuta materiaalia hänestä ennen Relentlessin katsomista, ja pidin siitä todella paljon. Siitä kirjoittamisesta viikon päästä katsoin dokumentin hänestä, eikä se muuttanut minun käsitystä siitä, mikä hänen setissään on hauskaa. Se oli itsestäänselvyys. Richard Pryorin kohdalla se ei ollut, ja siksi minusta tuntuisi tyhmältä muuttaa mielipidettäni, vaikka jokin valaiseva dokumentti avaisikin silmäni. Sen vuoksi en halunnut tehdä liikaa taustatutkimusta ennen tämän keikan katsomista ja siitä kirjoittamista. Mikäli käsittelen joskus tulevaisuudessa Richard Pryorin keikkataltiointeja, saattaa ääneni kellossa olla sangen eri kuuloinen. Toistaiseksi Pryor ei vain ole napannut.

P.S. Viittasin tarkoituksella Pryorin keikan muistuttavan juurikin Eddie Murphyn RAWia. Olen nyttemmin katsonut sitä edeltäneen keikan Delirious, ja pienenä spoilerina voin sanoa, että se oli kuin toiselta planeetalta. Kerrassaan hillitöntä settiä.