Ylösseisontaa 31: Sarah Silverman – Jesus Is Magic

Stand up, Vanhat

Sarah Silverman päätti tehdä stand up-ruutiininsa ”Kaikki parhaat”-kokoelman konserttielokuvan muodossa. Vuonna 2005 ensi-iltansa saanut Jesus Is Magic rikkoo perinteisen stand up-tallenteen rakennetta musiikkivideoilla ja sketseillä. Kokonaisuuden kannalta tämä ei ole toimiva ratkaisu.

En ole valistunut Silvermanin huumorin kuluttaja, mutta tämän verran olen oppinut hänestä: Hän on amerikanjuutalaisia juuriaan huumorissaan hyödyntävä stand up-koomikko, käsikirjoittaja ja näyttelijä. Hänellä oli oma ohjelmansa Comedy Centralilla, ja hän seurusteli Jimmy Kimmelin kanssa. Ensimmäisen kerran näin hänet elokuvassa School of Rock. Koomikkona hän on omalaatuisen outo, ja melkein tarpeeksi ilkeä ollakseen tarpeeksi ilkeä.

Jesus Is Magic on ensimmäinen kerta, kun näen Sarahin stand up-materiaalia. Katsottuani suureksi osaksi sketseistä leikellyn trailerin ajattelin, että tämähän voisi olla ihan hauskaa vaihtelua tavanomaiseen stand up-tarjontaan. Elokuva alkaa kohtauksella Sarahin kotona, jossa hän juttelee ystäviensä kanssa urastaan. Ystävät tuntuvat menestyvän häntä paremmin, joten hän keksii hätävalheena, että hänellä onkin tulossa suuri komediarevyy, jossa on musiikkia, natseja ja muuta kivaa. Tämä johtaa montaasimaiseen ensimmäiseen musiikkivideoon, ja noin kahdeksan minuutin kohdalla päästään jo lavalle asti.

Jo alusta asti Silverman on vaivaannuttava koomikko. Hän on vähän liian tietoinen siitä, että on Sarah Silverman. Hän näyttää jatkuvasti tiedostavan sen, että hän aikoo sanoa jotain kiistanalaista tai vinksahtanutta; tämä vie voimaa punch linelta. Hyvän maun rajoilla liikkuminen onnistuu häneltä välillä todella hyvin, ja ajoittain hänestä ei voi tietää ihan varmaksi, onko hän tosissaan vai ei. Tämä lähestymistapa toimii suurimmassa osassa materiaalissa. Silti herkistä aiheista puhuessaan hän astuu pariin miinaan – tapa, joka on tuottanut hänelle muun muassa syytöksiä rasismista.

Suuri osa materiaalista on uskonto- tai rotupohjaista. Lopun aikaa hän latelee irtonaisia ja tarkoituksellisen likaisia juttuja muun muassa sukulaisistaan. Nämä kuitenkin tuntuvat töksähtäviltä pikkujutuilta, ja ne pysäyttävät esityksen lähes yhtä tehokkaasti kuin musiikkiesitykset. Sarah Silverman ei ole niin loistava muusikko kuin luulee olevansa. En usko, että hän on tarkoituksella tehnyt keskinkertaisia huumoripastisseja tavanomaisimmista musiikkityyleistä. Pari niistä on ihan hauskojakin, esimerkiksi eläkeläisille laulettu You’re Gonna Die Soon.

Kokonaisuus jää sketsien vuoksi turhan sirpaleiseksi, eikä itse esiintymisen flow ehdi muodostua missään vaiheessa tarpeeksi yhtenäiseksi. Suuri osa jutuista on hauskoja, mutta nekään eivät ole mitään maailmaa mullistavan nerokkaita. Kenties hänen sketsinsä toimivat paremmin televisiossa – ja siitä otan selvää jonain päivänä.