Ylösseisontaa 24: Rob Brydon – Live

Stand up, Vanhat

Rob Brydon oli minulle täysin tuntematon ennen tutustumistani Stephen Fryn luotsaaman nokkelan nippelitiedon visailuohjelmaan QI. Sarjan panelistit ovat usein julkimoita ja vielä useammin koomikoita. Tätä kautta olen tutustunut moneen brittiläiseen stand up-koomikkoon, jotka olisivat muutoin jääneet huomiotta. Näihin kuuluvat Brydonin lisäksi muun muassa Bill Bailey, Sean Locke, Alan Davies, Rich Hall sekä Ross Noble. Sittemmin Brydon loisti Steve Cooganin erinomaisessa sarjassa The Trip, ja nyt päätin tutustua hänen ensimmäiseen stand up-julkaisuunsa.

Rob Brydon – Live

Brydonin Live jätti minut hieman kylmäksi. Kärjistäen jutut tuntuvat aina joko liian puisilta tai lapsiystävällisen keskiluokkaisilta. Vaikka juttu olisikin hauskinta sitten viipaloidun leivän, kaatuu se Brydonin toteutukseen. Jopa likaisimmasta päästä olevat jutut kuulostavat Brydonin ylisympaattisen olemuksen vuoksi falskeilta, eivätkä vakuuta. En vain pysty ostamaan sitä, mitä hän sanoo.

En kuitenkaan lyttää keikkaa alimpaan rakoon, sillä se oli kuitenkin viihdyttävä. Siitä puuttui vain se jokin, mikä nostaisi sen massan yläpuolelle. Rob Brydon – Live on perushyvä show. Brydon on hyvin pidettävä persoona, ja hänen walesilainen itseinhonsa kolahtaa suomalaiseen sydämeeni. Osa hänen huumoristaan perustuu juuri hänen alkuperäänsä walesilaisena, ja sen synnyttämiin stereotypioihin.

Brydon kommunikoi yleisön kanssa enemmän kuin kukaan aiemmin näkemäni, ja tekee sitä liikaa. Tästä välittyy kuva siitä, että valmista materiaalia ei ole riittävästi, ja näin joudutaan turvautumaan yleisön antiin täytteen saamiseksi. Tämä on sääli, sillä osa jutuista on todella hyviä, eikä ajoittain ontuva toteutus haittaa niiden sujuvuutta. Yleisön ylikäyttö ei toimi lähinnä itse yleisön vuoksi. Se ei ole hauska. Läpi keikan Rob kommentoi yleisönsä keskiluokkaisuutta, eikä syyttä.

Jutuista parhaat kuullaan keikan alussa sekä loppupuoliskolla. Lapsensa syntymää graafisesti kuvaileva tarina oli paikoin jopa Izzard-tasoa. Puujalkoja ja one-linereita settiin mahtuu jokunen. Brydonin parasta antia ovat hänen osuvat imitaationsa, ja erityisesti Michael Caine, Tom Jones sekä Al Pacino ovat varsin osuvia. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että sarjan The Trip hienoimpia hetkiä ovat ne, kun Brydon ja Steve Coogan käyvät imitointimittelöitä ravintoloissa.

Imitaatioista päästäänkin Brydonin kenties suurimpaan ”ansioon” – The Little Man In A Box. Tämä merkillinen ääni, minkä Brydon saa aikaan suullaan, on saanut suhteettoman paljon mediahuomiota, ja onhan se hauska ne pari ensimmäistä kertaa. Asiaa paisutellaan vielä The Tripissä, ja asianmukaisesti Brydon irvailee keikallakin Cooganille, joka ei moista ääntä pysty tuottamaan.

Rob Brydon on varsin pätevä koomikko, mutta stand up-lavalle hän ei kuitenkaan sovi niin hyvin kuin mitä voisi toivoa. Jos haluaa kuulla hänen imitointiaan, suosittelen katsomaan sarjan The Trip, joka on myös käsikirjoitukseltaan ja ohjaukseltaan loistava. Jos taas haluaa nähdä muutaman hauskan jutun, muutaman vähemmän hauskan jutun ja pitkitettyä kanssakäymistä yleisön kanssa, suosittelen katsomaan hänen stand uppiaan. Luonnollisest kokemukseen vaikuttaa hyvin paljon se, mihin keikkaa ensimmäisenä vertaan. Arvioini olisi ollut varmasti säyseämpi, mikäli en olisi juuri katsonut Lee Mackin mainiota DVD:tä päivää aiemmin.