Ylösseisontaa 21: Bill Bailey (Dandelion Mind)

Stand up, Vanhat

Bill Bailey

Bill Bailey on monilahjakkuus. Hän on stand up-koomikko, muusikko, näyttelijä ja visailutietäjä. Tutustuin häneen ensimmäistä kertaa sarjassa Spaced sarjakuvakaupan omistajana, ja sittemmin muun muassa QI:n panelistina sekä Manny Biancon roolissa Dylan Moranin sarjassa Black Books (suomennettu Kirjava joukko). Erityisesti QI:ta katsoessa olen huomannut hänen olevan ulkonäöstään sekä puhetyylistään huolimatta varsinainen älykkö, ja verraten esimerkiksi Alan Daviesin lapsellisiin (mutta hauskoihin) vastauksiin, Bill aina perustelee omansa. Stand up-viihdettä häneltä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt, joten kokemus oli minulle täysi yllätys.

Bill Bailey – Dandelion Mind

Dandelion Mind on Dublinin The O2:ssa vuonna 2010 äänitetty, Bill Baileyn tuoreimman kiertueen keikkataltiointi. En ollut lukenut yhtäkään arvostelua tai katsonut klippejä hänen aikaisemmilta keikoiltaan, joten kaikki oli minulle uutta. Alusta asti huomaan, että musiikki on suuressa osassa hänen esityksessään. Koko lava on rakennettu kuin suurta rock-konserttia varten; takaseinänä on massiivinen valkokangas, lava on rakennettu asianmukaisine valaistuksineen, minkä lisäksi siltä löytyy massiivinen kokoelma mitä erikoisimpia instrumentteja, joita kaikkia käytetään shown aikana. Stand up -osuudet ovat noin puolet esityksestä, ja loput ovat musiikkia tai sketsejä. Tästä syystä Baileyn rakentama setti muistuttaa hyvin paljon Tim Minchinin showta, joskin Bill Bailey on tehnyt uraa samoin eväin jo 90-luvun alusta asti.

Alku käytetään eri kansallisuuksista vitsailuun, ja osansa saavat niin lama-Irlanti, Australia, Englanti, Yhdysvallat sekä Ranska. Stand up-osuudet ovat varsin perushauskaa settiä, mutta vain harvoin päästään todella naurattaviin ja erottuviin juttuihin. Tämä vaivaa koko keikan ajan, eivätkä ajoittaiset neronleimaukset kuitenkaan pelasta aivan koko settiä. Sähköntuotantoa käsittelevä osuus ei esimerkiksi iske yhtään niin hyvin kuin Darwinismiin liittyvä materiaali tai lopussa kuultava mainio runo ”Since You’ve Been Gone I’ve Been Alone”. Parasta antia musiikittomasta osuudesta on minusta hieman Ricky Gervaisin tyyliin esitetty ”The Wound of The Christ” -teemaan maalattujen maalausten analysointi. Sketseistä itsepalvelukassan laseriin katsominen sekä lopun kollaasi illan aiheista olivat mainioita.

Laulut ovat aivan oma lukunsa. Vaikka kaikki eivät olekaan niin hauskoja, ovat ne silti hyvän kuuloisia musiikkivirtuoosin toteuttamana. Billin absoluuttinen sävelkorva auttaa häntä luomaan hienoja melodioita soittimella kuin soittimella. Välillä hän myös soittaa taustamusiikkia sketseilleen, joita valkokankaalla näytetään. Pelkän kitaran kanssa esitetyt kappaleet iskivät minuun parhaiten, ja niistä James Blunt- ja Sex Pistols-parodiat sekä The Internet Love Song ovat ehdotonta huumorimusiikin kermaa. Keikkaa leimaava epätasaisuus vaikuttaa kuitenkin tälläkin osa-alueella. Loppupään kaksi peräkkäistä Kevin Eldonin kanssa esitettyä kappaletta jäivät varsin tylsiksi, eikä Eldon tuonut mitään lisää esitykseen vaan pikemminkin päinvastoin. Vaikka minulla ei ole mitään itse Eldonia vastaan, mutta hänen ilmehdintänsä sekä lauluosuutensa ärsyttivät minua suuresti. Tämä efekti hänellä oli jo minuun Big Train -sarjan aikana. Lopputekstien jälkeen puolelle yleisölle esitetty erikoisencore ”Midnight In Parliament Square” jätti kuitenkin keikasta hyvän maun suuhun.

Kokonaisuudessaan Bill Bailey on vakuuttanut minut, vaikka tämä keikka ei hänen parhaimmistoaan edustakaan. Olen katsonut parhaita paloja hänen aiemmilta kiertueiltaan, ja kokonaan Cosmic Jam-filmatisointi 90-luvun lopulta oli kerrassaan hulvaton. Sitä en kuitenkaan tähän ottanut arvioitavaksi, sillä halusin nimenomaan tutustua hänen tuoreimpaan materiaaliinsa ensin. Ajan saatossa tulen tekemään uusintakierroksella jonkun hänen aikaisemmista keikoista. Suosittelen kuitenkin Bill Baileyn hulvatonta musiikkikomediaa ainakin niille, joihin iskevät Tim Minchinin tai Flight of the Conchordsin tyyliset esiintyjät.