Ylösseisontaa 14 – Bob Saget (That Ain’t Right)

Stand up, Vanhat

Bob Saget

Bob Saget on hieman ristiriitainen persoona. Toisaalta hän on kaikkien rakastama ”maailman paras isi” sarjasta Full House (1987 – 1995) sekä todella laimeita vitsejä laukova Amerikan hauskimmat kotivideot -juontaja, mutta nyttemmin hän on luonut itselleen aivan uudenlaisen imagon päästyään perhe-TV-helvetistä. Nyt hän on rivosuinen, katkeroitunut yksinhuoltaja, joka nauttii vapaudestaan tuoda itsensä ilmi aivan uudella tavalla. Sittemmin näin hänet myös maanmainiossa The Aristocrats-elokuvassa, mutten vielä ollut  kovin perillä hänen koomikon urastaan. Sain tietää Bob Sagetin stand up-erikoisesta hieman epätavallisempaa kautta; katsoin Nostagia Criticin arvostelua Full Housesta, ja siinä hän sattui näyttämään välähdyksen keikasta. Satuin vielä katsomaan arvostelua perinteisemmän thatguywiththeglasses.comin sijaan YouTubesta, ja niinpä oikealle puolelle olikin lajiteltu pari linkkiä HBO:n stand up-erikoisen eri osiin. Keikka löytyi kokonaisuudessaan viidessä osassa, ja katsoin sen kertaistumalta eräänä aamuyönä. Ensivaikutelma oli varsin positiivinen, ja nyt päätin ottaa selvää, onko viimeaikainen stand up-sivistykseni muuttanut käsitystäni kyseisestä keikasta. Mainittakoon nyt vielä, että Full Housea en ole koskaan katsonut, ja Amerikan hauskimmat kotivideot edustaa omaa inhokkiformaattiani, joten minun kokemukseni oli uskoakseni varsin erilainen verrattuna stand up-esityksen alkuperäiseen kohdeyleisöön.

Bob Saget – That Ain’t Right

Keikan alusta asti käy ilmi, millä korteilla Bob aikoo pokeriaan pyörittää.  Hän myöntää, että hänen tarkoituksenaan on shokeerata yleisöä vulgaarilla kielenkäytöllä ja mauttomilla vitseillä tehdäkseen mahdollisimman suuren pesäeron hänen perhekanavien nössö-persoonaansa; Esityksen alussa verbaalinen anti koostuu lähinnä alapääsanastosta ja ruumiineritteiden luettelemisesta.  Tämän asetelman tietäen voi arvata, mitä tuleman pitää, ja samalla asennoitua siihen oikein. ”Fuck that shit” -sanonnan pika-analyysi antaa jokseenkin hyvän kuvan alkupuoliskosta. Halusin huomioida edellä mainitun seikan näin alkuun siltä varalta, että joku herkkähermoinen ja siveellinen blogini lukija saattaisi muuten järkyttyä innostuttuaan kaikesta siitä positiivisesta, mitä minulla on sanottavana tästä keikasta.

Bob Saget avaa keikan nopeasti, itsevarmasti ja kiroillen. Vauhti on päällä alusta asti, ja Touretten oireyhtymä toimii entisen babyfacen suuhun kuin Chuck Norrisin jalka rikollisen selkärankaan. Bob on ylienerginen törkyturpa, ja monessa kohtaa vaikuttaa siltä, että törky on improvisoitua, ja hän nauraa niille itsekin. Yleisö on mukana alusta asti, ja Bob hyödyntää sen varsin tehokkaasti. Hän hyökkää yleisön kimppuun, ja tekee sen jokseenkin samalla huonolla maulla kuin mitä showlta voi odottaa. Sagetin vahvimpiin puoliin kuuluu verbaalinen yllätyksellisyys; lauseen alkaessa se päättyy niin paljon pahemmin kuin miten sen oli kuvitellut päättyvän, ja juuri, kun tähän on tottunut, niin hän päättääkin sanoa jotain varsin ”normaalia”… vain ampuakseen sen alas vielä törkeämmällä rivoudella.

Hän käyttää häpeilemättä entistä perhe-TV-imagoaan hyödyksi, ja käy läpi saamaansa kritiikkiä ja mainettaan.  Samalla hän tulee maininneeksi hänen laimeammasta roolistaan vitsiä vääntäneen South Parkin, joka oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun kuulin Sagetin nimen. Vaikka shokkiarvolla naurujen kalastelu ärsyttää välillä, niin se ei siitä huolimatta vie suurimman osan vitseistä tehoa. Vitsit ovat karuja, ja liittyvät usein pyhien amerikkalaisten perhearvojen vandalisointiin, ja moni vitseistä liittyykin hänen perheeseensä ja tyttäriinsä. Pienenä miinuksena täytyy mainita, että ajoittain Saget vaikuttaa sekunnin murto-osan ajan 12-vuotiaalta, joka hihkuu innosta, koska on juuri oppinut uuden kirosanan. Sinäsä se ei haittaa minua, sillä juuri tuollaiset maneerit toimivat hyvin muun muassa Ricky Gervaisilla. Keikan loppupuolella Bob kaivaa kitaran esiin, ja saa osakseen suuren suosion esittäessään sellaisia kauniita kappaleita, kuten ”My Dog Licked My Balls” sekä ”Danny Tanner Was Not Gay”, jolla hän päättää keikan Backstreet Boysin sävelmää mukaillen ja muistellen aikaansa Full Housessa.

Bob Sagetin That Ain’t Right ei ole ilmeisesti kriitikoiden suosikki, ja sen IMDB-arvosanakin on yllättävän vaatimaton 6.0/10. Minun mielestäni keikka on hauska ja kokonaisuutena varsin eheä.  Toisella kertaa keikka ei kuitenkaan säväyttänyt ihan niin hyvin kuin ensimmäisellä, mutta silti viiden kymmenen minuutin setti tuntui menevän siivillä. Suosittelen lämpimästi tutustumaan, mikäli ei pidä ylitsevuotavaa kiroilua negatiivisena asiana.