Ylösseisontaa 12 – Dylan Moran (Monster)

Stand up, Vanhat

Dylan Moran

Pienoishistoriikki aiheesta minä & Dylan Moran. Käytän sanaa ”sitten” aivan liian monta kertaa:

”Dylan Moran tuli minulle tutuksi alunperin sivuroolistaan maanmainiossa elokuvassa Shaun of the Dead, ja myöhemmin jälleen Simon Peggin tähdittämässä elokuvassa Run, Fat Boy, Run. Sitten menin YouTubeen, ja katsoin sieltä sarjan nimeltä Black Books. Sitten menin ja ostin pikkusiskolleni koko sarjan. Sitten katsoin pätkän pari Dylanin stand up-keikkoja. Sitten olin ihan innoissani, sillä tyyppihän on mahtava. Sitten… Sain kuulla, että Dylan Moran on tulossa Suomeen 24.4. Helsingin Kulttuuritalolle! Sinä yönä en sitten innostuksestani nukkunutkaan niin paljoa. Sitten.”

Dylan Moran – Monster

Dylan Moran on ihmeellinen mies. Hän on juoppo ketjupolttaja Irlannista, ja hän käyttää kaikkia näitä kolmea ominaisuuttaan luodessaan hulttion lavapersoonansa. Mikäli on seurannut sarjaa Black Books, niin kyseessä on hyvinkin Bernardmainen hahmo; Lavallakin hänellä on mukanaan viinilasi ja tupakkaa. Bernard Black on ehdottomasti yksi suosikkihahmoistani brittikomiikasta viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Erittäin tarkasti harkitut maneerit ja ruumiinkieli, jotka tukevat täydellisesti hänen juttujaan. Dylanin huumori on älykästä, mutta lapselliseksi tai juopon jorinoiksi naamioitua.

Keikan alusta asti minulle tuli mieleen Bernard, kun hän tulee lavalle mustassa pikkutakissaan ja tuskailee mikkipiuhansa kanssa. Parasta antia minulle ovat juomiseen, nykyteknologiaan sekä sosiaaliseen kiusaantuneisuuteen liittyvät jutut. Jopa miehet vs. naiset -aiheesta saadaan kerrassaan mainiota settiä. Dylanin olemus on outo. Hän käyttää outoja sanavalintoja, ja lopettaa usein lauseet aivan eri tavoilla, kuin miten niiden odottaisi loppuvan. Lisäksi erityiset huomiot todella pieniin yksityiskohtiin ovat myös varsin hupaisia.

Jostain syystä kaikki on kohdallaan Moranin esiintymisessä. Aloittaessani keikan ajattelin, että katsoisin mielelläni Bernard Blackia pari tuntia sönköttämässä ja valittamassa. Keikan edettyä huomasin yhä uudestaan ja uudestaan yllättyväni jatkuvista odotusteni ylityksistä. Erityisenä yksityiskohtana pitää mainita taustalla nähtävät yksinkertaiset ja häiriintyneisyyttä huokuvat piirrokset. En tiedä, onko niiden tarkoitus liittyä juttuihin vai ei, ja ehkä tämä onkin tarkoitus.

Vuonna 2004 Dublinissa kuvattu Monster on kerrassaan mainio debyytti-DVD, ja minua ihmetyttääkin, miksei jo 1992 aloittanut Moran ole julkaissut aikaisemmasta materiaalistaan tallenteita. Keikka oli todella iloinen yllätys, ja siitä rohkaistuneena  aion katsoa kevään aikana loput kaksi keikka-DVD:tä. Olen todella iloinen Kulttuuritalon keikasta, jonne tätä kirjoittaessa aion ostaa liput huomenna ma 14.2. Se, että Suomessa ylipäänsä esiintyy joku kansainvälisen tason mahtavuus, on kerrassaan mainiota, mutta se, että se vielä sattuu olemaan Dylan Moranin tasoinen, on liki unelmallista.