Kauhun lokakuun paluu – Critters Drag Me to Hausu

Elokuvat, Kauhun lokakuu, Vanhat

Hämmentävää kyllä, aloin vielä tekemään neljättä osaa KaLPaa (Kauhun lokakuun paluu), mutta jutun viimeistely ja julkaisu viivästyi kiireiden takia kauas lokakuusta. Viimeiseen osaan jäi sekalainen valikoima perinteisempää kauhua, kasaria sekä ihan vain puhdasta outoutta.

Drag Me To Hell

(ohj. Sam Raimi, näytt. Alison Lohman, Justin Long, Ruth Livier, Lorna Raver)

Herra Evil Dead on täällä taas, mutta tällä kertaa hän näyttää olevan ”tosissaan”.

Harmillisesti elokuvasta jäi vähän ikävä olo. Ihan kuin siinä ei olisi kaikki kohdallaan. Lopun käänne oli ihan kekseliäs, vaikka arvasin sen aika varhaisessa vaihteessa. Kenties mustalaiseukon kirous ei ollut tarpeeksi hyvä koukku tarinalle. En pitänyt oikein kenestäkään hahmosta, varsinkaan päähenkilöstä. Lisäksi eläimen rituaalinen tappaminen valkokankaalla ei iske minuun, ainakaan tällä tavalla tehtynä. Efektit olivat hyviä, mutta nykyään kaikki tietokoneella tehdyt aaveet sun muut monsterit lähentelevät kummitusjunaa pelottavuusasteikolla. Yritys palata kauhuun oli hyvä, mutta Raimi jätti huumorin pois. Sillä olisi saanut irti tästä niin paljon enemmän. Lisäksi Bruce Campbell olisi ollut parempi pääosassa. Ja elokuvan nimi olisi voinut olla vaikkapa Evil Dead 4.

***

Critters

(1986, ohj. Stephen Herek, näytt. Dee Wallace, M. Emmet Walsh, Billy Green Bush)

Critters (lausutaan ”Craits”) lienee yksi tylsimpiä kauhuelokuva, mitä olen nähnyt. Sinänsä asetelma on lupaava: Ulkoavaruuden viheliäiset öttiäiset karkaavat maahan, ja alkavat aiheuttaa tuhoa keski-lännen pikkukaupungissa. Heidän peräänsä lähetetään pari intergalaktista muodonmuuttaja-palkkionmetsästäjää. Siinäpä oikeastaan koko elokuva. Minusta tämä on yksi yliarvostetuimpia kasari-kauhurainoja, mitä olen nähnyt. Toisin kuin Gremlins, tämä ei ole hauska tai sympaattinen. Siinä on tavanomaiset hahmot, mutta mitään ylimääräistä tai muistettavaa ei ole saatu kehitettyä. Elokuvassa ei edes ollut perinteisiä kasarikauhun tarpeettomia tissikohtauksia.  Saatan joskus katsoa jonkun jatko-osista, sillä niissä kuulemma tämä viimeksi mainittu epäkohta on korjattu.

Suoranaisesti en vihaa elokuvaa, mutta se ei herätä kovinkaan suuria tunteita. Enemmänkin sen on nukuttava, ja jossain kohtaa elokuvaa torkahdinkin hetkeksi. Toki baaritappelukohtaus oli ihan hauska, ja joitakin niin sanottuja kulttimeriittejä sillä tuntuu olevan. Minä en vain saa siitä mitään irti.

**

Hausu

(1977, ohj. Nobuhiko Ohbayashi, näytt. Kimiko Ikegami, Miki Jinbo, Kumiko Ohba)

Tästä elokuvasta en olisi kuullutkaan, ellei eräs Saimi olisi suositellut sitä minulle pari päivää sitten. Myyntipuhe ”tätä absurdimpaa kauhua et löydä” vakuutti minut ottamaan tästä kulttiteoksesta selvää. Kauhun lokakuun paluun päättäjäksi se on varsin oiva valinta, sillä se todellakin on jotain aivan muuta. Ensimmäiseen 25 minuuttiin kyseessä ei ole edes kauhuelokuva. Enemmänkin se muistuttaa jotain lasten piirretyn ihmisversiota, jota höystetään karaoke-musiikkivideon tehosteilla sekä oudolla Yellow Submarine-henkisillä tripeillä.

Omituisesti nimetyistä tytöistä koostuva opiskelijajoukko lähtee tapaamaan erään heistä isoäitiä. Jokainen on nimetty ominaisuuksiensa mukaan, yksi on Gorgeous, toinen on Melody ja niin edelleen. Pian tyttöjä alkaa kadota ja kuolla, ja käy ilmi, että talo on riivattu ja isoäiti osoittautuu noidaksi. Sitten tytöt alkavat taistella noitaa vastaan, kissataulu alkaa irvistellä ja piano syödä ihmisiä. Hämmentävä elokuva päättyy iloiseen lallatteluun. Outoudesta tämä saa ihan hillittömästi lisäpojoja, vaikkei se muuten minua miellyttänytkään niin paljoa elokuvana.

***1/2

——

Näin loppuun mainitaan nyt vielä sellainen huomio, että katsottuani uudestaan loistokkaan Bruce Campbell-pätkän My Name Is Bruce. Kävi ilmi, että kyseessä on kolmas jo aiemmin käsittelemääni ”tosielämän näyttelijät joutuvat elämään rooliensa mukaan” -teeman elokuva. Samat säännöt pätevät tässäkin, mutta luonnollisesti Three Amigos sekä Galaxy Quest tekevät tarinallisesti huomattavasti hienompaa jälkeä. Toisaalta, mitäpä tarinaa elokuva tarvitsee, jos siinä on

The Bruce?