Katsottua: Uuden Sherlockin 4. kauden keskijakso

Katsottua

Tärkeimmät ensin: Se oli parempi.

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA!

Kauden toisen jakson The Lying Detective – Valehteleva etsijä on kirjoittanut Steven Moffat. Se näkyy laadun paranemisena, mikä toisaalta ei vaadi paljoa.  John potee Maryn kuolemaa ja näkee näkyjä, mutta onneksi typerään paikkaan ajettu tarina lähtee käyntiin suhteellisen reippaasti rikkaan pohatan Culverton Smithin omituisilla muistileikeillä. Myös huumeisiin sortuneella Sherlockilla on vaikeuksia päätellä ja todellisuudentaju on hataralla pohjalla. Epälineaarisella, rikkonaisella kerronnalla nokkelasti leikittely on Moffatille tyypillistä, mutta toimivaa. Jakson ohjannut Nick Hurran ansaitsee kiitosta. Harhaisten hahmojen tuntemusten kuvaaminen toimii Benedict Cumberbatchin ylinäyttelyä lukuun ottamatta.

Halusin ajatella tätä jaksoa edeltävää vähemmän kliseisenä, mutta vikaa löytyy yhä paljon. Kenties fanitusverho oli piilottanut taakseen osan sarjan vioista ennen ensimmäisen jakson mahalaskua (tähän palaan lopuksi)? Esimerkiksi Johnin päänsisäinen dialogi Maryn kanssa on sangen ylikäytetty keino, vaikka tässä kyseisessä jaksossa se häiritsee vähän. Sherlockin uskottavuuden rajoja rikkova ennakointikyky sen sijaan ei enää kiehtonut samalla tavalla kuin aiemmilla kausilla. Mainion Toby Jonesin esittämä Culverton Smith on iljettävyydessään loistava jaksopahis, mutta hän ei kuitenkaan kasva juuri sitä suuremmaksi. Kiehtova ajatus tarpeeksi varakkaasta ja vaikutusvaltaisesta sarjamurhaajasta, joka on herramoraalissaan koskematon.

Maryn edellisessä jaksossa jättämän videoviestin todellinen merkitys avataan nyt varsin tyydyttävästi, mutta jälkikäteen se ei tietenkään nosta edellisen jakson tasoa. Tarinan loppupuolella Maryn tarina ja Johnin suru saadaan päätökseen tunteellisessa kohtauksessa, ja Sherlockin ja Johnin välirikko on jälleen historiaa. Ennakoitavaa? Voi kyllä. Tyydyttävää. Meh, no okei joo… Marya tulee silti ikävä.

Toisen kauden keskijakson keskeisin juonielementti Eurus, Holmesin sisaruskatraan vaiettu kolmas lapsi. Kreikan mytologian Itätuulen jumalan mukaan nimetty Eurus on leivottu uuteen kauteen sisään erittäin taidokkaasti Johnin uutena psykiatrina JA edellisen jakson avioliiton ulkopuolisen suhteen punapäänä sekä Culvertonin tyttäreksi naamioituneena. Holmesien naamioitumistaidot tuntien jaksoin uskoa, ettei huumehöyreinen Sherlock huomannut puhuvansa siskolleen. Jo edellisen jakson kohdalla kiinnitin huomiota punapään peruukkiin ja meikkiin, jolloin epäilin henkilöä mahdollisesti Irene Adlerin peiterooliksi (ja ajattelin ”pelin alkaneen”).

Itätuulesta annettiin varoitus jo kolmannen kauden lopussa, minkä jälkeen faniteoreetikot ovat saaneet pähkäillä sen ja koodisana Sherrinfordin merkitystä. Mycroft on pysynyt ajan tasalla Sherrinfordin tilasta ja ilmeisesti ainakin soitellut hänelle säännöllisesti. Sherrinford on tarkoituksella osuva koodinimi Eurukselle, sillä Holmes-tarinoiden kirjoittajan Arthur Conan Doylen mukaan Sherrinford oli Sherlockin alkuperäinen nimi ennen kuin hän päätti vaihtaa sen. Jaksossa annetaan jo vinkkiä aiemmin Culvertonin tunnustuksen aikoihin Sherlockin sanoessa: ”Numerossa kolme on jotain maagista.” Samoin Mycroftin jääkaapissa on post-it-lappu, jossa lukee ”13th” – Neljännen kauden viimeinen jakso on käytännössä sarjan kolmastoista jakso. Nokke-laakson tarinoita, jälleen.

Myös Mycroftin luonteen näätyys-aste saattaa loikata hillittömästi negatiiviseen suuntaan, jos hän on pitänyt Sherlockilta salassa sen, että Eurus elää. Mitä Mycroft tarkoittaa puhuessaan siitä, ”mitä tapahtui sille toiselle”? Mikäli Sherlock ei ole tavannut siskoaan pitkään aikaan, ei hän välttämättä vesiselvänäkään olisi tunnistanut siskoaan. Tämän kaiken päällä sarjaa pyörittävät Gatiss ja Moffat joutuivat istumaan kokonaiset kaksi vuotta. Mahtaa helpottaa.

Eurus on siis Holmesien sisko, eikä hän tunnu olevan kovinkaan hyväntahtoinen. Jakson lopussa hän haluaa tehdä reiän Johnin naamaan ja jakso päättyy aseen laukeamiseen. Tässä kohtaa on myönnettävä, että olin hillittömän innoissani ja odottavaisin mielin lopputekstien alkaessa. Tämän sarjan kohdalla näin innoissani en ole ollut sitten ensimmäisen kauden päätösjakson. Minua ei (melkein) edes harmita, ettei Moriartya mainittu jaksossa lainkaan.

Neljännen jakson avausjakso kummitteli kuitenkin koko ajan mielessäni. En ehkä pysty enää koskaan katsomaan sarjaa samalla tavalla kuin pari vuotta sitten. Selvitin asiaa. Katsoin pari satunnaista jaksoa aiempia kausia, muun muassa aiemmin parjaamani ensimmäisen kauden toisen jakson, ja huomasin pari asiaa. Ensinnäkin, mainittu jakso ei enää ole koko sarjan huonoin. Toiseksi, sarja on menettänyt hohtoa silmissäni. Ainakaan kolmas kausi ei enää vaikuttanut yhtään niin hyvältä kuin olin kuvitellut sen olevan varsinkin, mikäli siihen lasketaan osaksi lomaerikoisuus Kammottava morsian.

Kolmen jakson mittaisia kausia on hieman huvittavaa arvioida kolmasosan vielä odottaessa julkaisuaan ensi sunnuntaina, mutta ainakin yhden tuomion kaudelle ja koko televisiosarjalle voi nyt jo antaa: epätasainen.