Henkilökohtainen musiikkijoulukalenteri – luukku yhdeksäntoista

Blogi, Musiikki

Kustakin luukusta paljastuu jollain tavalla minulle tärkeä musiikkikappale, -albumi tahi -ilmiö kyseiseltä vuodelta.

2007

”Steeeeeeven!”

Porcupine Tree

Vuoden 2007 keväällä kaverini Jussi tutustutti minut yhtyeeseen Porcupine Tree. Ensimmäinen kappale, minkä kuulin oli Trains. Otin selvää, hankin pari albumia ja tykästyin hieman. Sitten tuli tieto, että Porcupine Tree tulisi kesällä Suomeen Ilosaarirockiin. Moni kaveri oli lähdössä ja niin myös minun läheisempi kaveripoppooni alkoi valmistautua rockfestivaaleille lähtemiseen. En ollut koskaan ollut näin ”nuorilla” festivaaleilla, yleensä yleisön keski-ikä oli ollut siinä 40-vuotiaiden kohdalla.

Ilosaarirockista tuli heti ensimmäisellä kerralla suosikkifestivaalini, eikä mikään sitä seurannut ole onnistunut sitä muuttamaan. Kaikki vain toimi niin hienosti. Hommasimme ironisesti nimetyn ”Hippikommuunimme” kera reilun kaupan hippiviltin, minkä päällä chillailimme auringonpaisteessa Rentolavan edessä nurmella. Tämänkaltaiset kokemukset olivat minulle uutta ja hienoa, melkein tulee tippa housuun, kun muistelee moisia.

Asiaa. Olin tutustunut PT:n musiikkiin ja historiaan kevään aikana ja todennut, että minuun iskee eniten sellainen Pink Floydista ja Radioheadista vaikutteita ammentava Porcupine Tree. Yhtyeen tuntevat tietävät, että sen 20-vuotiseen historiaan mahtuu genrekokeiluja suuntaa jos toiseen. Minun siihen aikaan diggaamani PT oli vuosimallia 1999-2000 eli siis albumien Stupid Dream ja Lightbulb Sun tyyli. 2000-luvulla Porcupine Tree oli alkanut ottaa vaikutteita metallimusiikista. En pitänyt siitä yhtä paljon, mutta kyllä se menetteli. Omistin kuitenkin jo tuossa vaiheessa uusimmankin levyn Fear of a Blank Planet.

Ilosaarirockissa Porcupine Tree oli ehdottomasti lauantain kohokohta. Ilosaarirockin YLEX-teltta oli ihan täynnä, ja minä olin kavereiden kanssa kiinni kaiteessa aivan eturivissä. Keikka alkoi vahvasti uuden albumin nimikkobiisillä, minkä perään kuultiin ilokseni Lightbulb Sun. Keikka oli (kuten PT:n keikat yleensä) teknisesti täydellinen, mutta  vielä sen päälle Ilosaarirockin teltassa oli aivan uskomattoman hieno meininki, jollaista en ole kovin monella keikalla kohdannut. Keikan päätti aivan uskomattoman hieno versio Halosta. Ilmeisesti Wilson tykkäsi yleisöstä ja keikasta, koska Porcupine Tree tarjosi myöhemmin faniklubilaisille Ilosaarirockin keikan CD-muodossa. Kiitos ja kumarrus, herra Wilson! Hyvän on kuuloinen keikka ja sitä on mahtava fiilistellä vuosi toisensa jälkeen.

Tässä vaiheessa lienee myös hyvä mainita, että harvaa muusikkoa/musiikin jokapaikanapinaa arvostan yhtä paljon kuin paljain varpain soittavaa Steven Wilsonia. Porcupine Treen johtaja-laulaja-kitaristi-tuottaja on viime vuodet tehnyt lähinnä soolouraa sekä miksannut ja masteroinut uudestaan muun muassa sellaisten progemammuttien kuten King Crimsonin sekä Yesin tuotantoa.

Porcupine Tree on siis nyt telakalla ja Wilson aikoo viedä sitä pois metallisesta soundistaan, mikä toisaalta on ihan mielenkiintoista, mutta henkilökohtaisesti metallista progea soittava Porcupine Tree on ollut yhtyeen suosikki-inkarnaationi jo vuosia. Kasvoin hyvin nopeasti pitämään raskaasta PT:stä Ilosaarirockin keikan jälkeen. Samana vuonna Porcupine Tree palasi Suomeen niin Helsinkiin kuin Tampereelle, ja molemmille keikoille vain oli pakko päästä eturiviin. Pakkahuoneen keikan jälkeen sain vielä kavereiden kanssa nimikirjoitukset yhtyeen basistilta Colin Edwinilta sekä maailman parhaalta rumpalilta Gavin Harrisonilta Fear of a Blank Planetin kanteen.

Toistaiseksi olen nähnyt jokaisen Porcupine Treen Suomessa heittämän keikan ja eturivistä. Voisi kai sanoa, että olen vähän fani.

 

Sivunuotti:

Ilosaarirockissa törmäsin myös toiseen minuun syvästi vaikuttaneeseen orkesteriin nimeltään The Cinematic Orchestra. Olin lukenut samalla viikolla Hesarin NYT-liitteen arvostelun uusimmasta yhtyeen levystä Ma Fleur. Oli saanut viisi tähteä. Sitten sunnuntaiaamuna luin, että kappas, sehän esiintyy samaisessa teltassa sunnuntai-iltana. Kävin ostamassa Ma Fleurin paikallisesta levyliikkeestä, kuuntelin sen CD-soittimellani ruoholla maaten pilviä katsellen iltapäivän aikana. Vaikutuin. Ihastui. Jälleen eturiviin keikalle, joka olikin sitten lähes samanveroinen kokemus kuin PT. Keikan päätteeksi vielä yhtyeenjohtaja Jason Swiscoe sekä kitaristi Stuart McCallum signeerasivat albumini kansipahvit.