Henkilökohtainen musiikkijoulukalenteri – luukku viisitoista

Blogi, Musiikki

Kustakin luukusta paljastuu jollain tavalla minulle tärkeä musiikkikappale, -albumi tahi -ilmiö kyseiseltä vuodelta.

2003

Vierivät kivet ja kitara.

The Rolling Stones ja kitara

Näin The Rolling Stonesin livenä Helsingin Olympiastadionilla 16. heinäkuuta 2003. Piippuhyllypaikoilta kiikareiden lävitse katsottuna kuusikymppisen Keith Richardsin polvistuminen Telecasterinsa kanssa näytti niin eeppisen upean hienolta, että se jätti minuun pysyvän jäljen. Silloin päätin alkaa soittamaan kitaraa.

Toki konserttia edelsi perehdyttämiskausi. Hankin systemaattisesti kaikki Rollareiden 60-luvun studioalbumit, ja 70-luvun levyt löytyivät kuunneltavaksi isäni levyhyllystä. 60-luvun Stones sopi hyvin bluesmaulleni. Hitit eivät niinkään iskeneet aluksi, ja esimerkiksi Satisfaction on edelleen helvetin tylsä biisi. Päästyäni 60-luvun lopun levyihin tunnistin monta kappaletta tutuiksi Martin Scorsesen elokuvista. Monkey Man, Gimme Shelter ja Can’t You Hear Me Knockin’ ovat suosikkikappaleitani yhä, ja ensimmäistä kertaa kuulin ne elokuvassa Mafiaveljet. Bluesista vaikutteita hakeva Stones oli aluksi paljon helpommin lähestyttävä kuin The Beatles taikka The Who, vaikka ne seurasivatkin pian perässä.

Aloitin kitaran soittamisen aluksi akustisella kitaralla. Yksiääniset Oodi ilolle sekä Love Me Tender vaihtuivat jo ensimmäisen syksyn aikana Paint It, Blackiin ja Creamin Sunshine of Your Loveen, ja kitara vaihtui puoliakustiseksi rock and roll-sähkökitaraksi. Lopetin kitaratunnit puolen vuoden jälkeen, ja aloin opetella uusia kappaleita kovaa tahtia sekä kirjastosta lainaamieni nuottien että Guitar Pro -ohjelman avulla. Tabulatuurit korvasivat hyvin nopeasti perinteiset nuotit. The Rolling Stonesin kappaleita opettelin parin vuoden ajan aktiivisesti, kunnes ne alkoivat jäädä taka-alalle.

2005 lukioon päästyäni osasin kaikki haluamani ja tykkäämäni kappaleet sekä rytmi- että lead-kitaralla Stonesin tuotannosta. Kitaristi-idolinani Keith Richards oli jo kauan aikaa sitten jäänyt Eric Claptonin, Jimi Hendrixin ja Jimmy Pagen jalkoihin. Bluesin rinnalle nousi rockin klassikoita ja levyhyllyni alkoi kasvaa jo aiemmin blogissa mainitsemani 1001 Albums You Must Year Before You Die -kirjaa selaillen. Musiikkinörttiys oli alkanut.

Lopuksi meta-asiaa: Huomaan etenkin näitä 2000-luvun alkuvuosia käsitellessäni joutuvani tekemään tuskaisia kompromisseja aiheiden ja artistien välillä. 2003 aloitin kitaran soittamisen ja sitä kautta kaiken musiikkiin liittyvän harrastamisen The Rolling Stonesin takia, mutta samana vuonna näin myös Bob Dylanin, joka suoraan vaikutti minuun lauluntekijänä ja sanoittajana. Dylanin takia aloin tekemään omia kappaleita kovin nopeasti kitaraan tarttumisen jälkeen, ja ehdottomasti siksi hän ansaitsisi oman luukkunsa. Samoin The Beatles ja monet muut musiikin mammutit, joita aloin digata hyvin samaan aikaan.