Henkilökohtainen musiikkijoulukalenteri – luukku kolmetoista

Blogi, Musiikki

Kustakin luukusta paljastuu jollain tavalla minulle tärkeä musiikkikappale, -albumi tahi -ilmiö kyseiseltä vuodelta.

2001

Kaikessa soi blues. Sitten tuli rock.

Eric Clapton

Niinikään Blues Brothers 2000 -elokuvasta bongaamani kitaristilegenda Eric Claptonin musiikki tulvi korviini kovin monesta eri lähteestä: Isäni musiikkihyllystä, Martin Scorsesen elokuvista, The Sopranos -sarjasta sekä yleisen musiikkitietouteni kasvamisesta. Lopulta pääsin kokemaan Slowhandin livenä vuoden 2001 huhtikuussa, kun huhtikuussa herra saapui Suomeen konsertoimaan.

Parin vuoden päästä aloin opettelemaan Claptonin likkejä ja kappaleita, ja erityisesti bluesin osalta EC on vaikuttanut soittooni. Tuolla vuoden 2001 keikalla ei kuitenkaan kuultu ikisuosikkiani Creamin ajoilta eli kappaletta Badge. Tuo George Harrisonin ja Eric Claptonin yhteissävellys on ollut sittemmin niitä harvoja biisejä, joita päädymme aina soittamaan isäni kanssa kitaralla. Isä komppaa ja minä soitan Cläpän sooloilevat osuudet. Tämä kappale kummitteli päässäni kovin pitkään. Muistan nähneeni sen joskus videoprojektorilta toistettuna seinälle heijastaen. Isäni näet esitteli sedälleni Hyde Parkin konserttia vuodelta 1996. Tuo onkin ollut aina suosikkiversioni kappaleesta.

Claptonin kitarasoundista vielä sen verran, että jo alusta asti opin tunnistamaan sen kovin helposti. Muistan joskus noihin aikoihin tai ehkä vuotta myöhemmin, kun kuuntelimme autostereoista The Sopranosin ensimmäisen kauden soundtrackia. Creamin I Feel Free lähti soimaan ja kitarasoolon alkaessa isä kysyi, kuka soittaa kitaraa. En tuntenut ollenkaan Creamin tuotantoa vielä tuolloin, mutta soundi oli tuttu. Tunnistin Claptonin ensimmäistä kertaa pelkän soundin perusteella ja myhäilin loppupäivän tuota muistellen.