Henkilökohtainen musiikkijoulukalenteri – luukku kaksikymmentäneljä

Blogi, Musiikki

Kustakin luukusta paljastuu jollain tavalla minulle tärkeä musiikkikappale, -albumi tahi -ilmiö kyseiseltä vuodelta.

2012

Hyvää joulua!

Jack White

The White Stripesin toinen puolikas, mies The Raconteursin, The Dead Weatherin ja astetta päheemmän Bond-tunnarin takana ja vuodesta 2012 lähtien myös sooloartisti – Jack Whitesta on moneksi.

Tutustuin The White Stripesiin suurin piirtein samoihin aikoihin, kun oma bänditoimintani alkoi. Tästä juontui myös (muistaakseni kovin karsea) minun ja ensimmäisen Jussin kanssa soitettu White Stripes -potpuri lukion lavalla. Jackin juuret ovat bluesissa, ja se on hyvin vahvasti myös esillä hänen julkisuuskuvassaan ja erityisesti The White Stripesin garage-blues-soundissa. Whitesta on puhuttu bluesin pelastajana, ja kieltämättä hän on esitellyt bluesin aivan uudelle sukupolvelle aivan uudenlaisessa muotissa. Silti erityisesti yhtyeen tutustumisen aikana minua hieman vaivasi se, että White laulaa ”miesten kappaleita pojan äänellä”. Tämä karsastus pian karisi pois.

The White Stripesin levyistä ensimmäisenä käteeni sattui debyytti vain sen vuoksi, että sillä oli jo The Rolling Stonesin coveroima Robert Johnson -ralli Stop Breaking Down, jota olin ihan sattumalta soittanut opetellessani kitaraa GuitarPro:n kautta. En ollut löytänyt The Rolling Stonesin version tabia, joten latasin The White Stripesin vastaavan ajatellen, ettei se kovin erilainen voi olla. Oli se. Silti riffi jäi elämään päähäni. Sekoitin myös tuohon aikaan radiossa kuuluneen Jetin Are You Gonna Be My Girlin The White Stripesin Screwdriveriin.

Debyytin puhki kuunneltuani siirryin suoraan The Elephantiin. Silloin yhtye iski lopulta. Seven Nation Army, Ball And Biscuit, The Hardest Button To Button ja The Air Near My Fingers olivat kaikki heti suosikkeja. Seuraavaksi tulikin hankittua levyjä ilmestymisjärjestyksellisesti molempiin suuntiin, ja kovin kauaa ei tarvinnut odotella, että yhtyeen viimeiseksi jäänyt Icky Thumpkin löytyi hyllystäni. Koska kappaleet olivat hyvin vahvasti bluesissa ryvetettyjä, minulta ei kestänyt kovinkaan kauan tajuta, miten mikäkin kappale soitetaan. Pian saatoin soittaa läpi koko bändin tuotannon levyjen säestämänä.

The Raconteursiin tutustuin ensimmäistä kertaa Later… with Jools Holland -ohjelman kautta. YLE:n esittämässä mahtavassa BBC:n ohjelmassa esiintyy useita artisteja ja bändejä per jakso David Gilmourista Katy Perryyn, ja eräässä jaksossa The Raconteurs soitti ensimmäiseltä levyltä kappaleen Store Bought Bones. Tykästyin kappaleeseen niin paljon, että se päätyi lyhytikäiseen alternative punkish rock -bändini soittolistalle minun ja silloisen tyttöystäväni eli yhtyeen kosketinnaisen laulamana. Tämä oli myös se bändi, jolla vedimme Kula Shakeria ja muun muassa Portisheadia. Kun The Raconteursin toinen albumi Consolers of the Lonely ilmestyi, aloin innostuna Jack Whitesta myös tuottajana ja soundien etsijänä. Levy oli sen verran päräyttävä niin kappaleiltaan kuin soundeiltaan, että selvästi jotain herra White tekee oikein. Toki tämän yhtyeen kohdalla on annettava kunniaa myös sen toiselle johtohahmolle Brendan Bensonille. Ilmeisesti The Raconteursilta on vielä jossain vaiheessa tulossa lisää materiaalia. Jackin kolmannesta bändistä The Dead Weatherista en ole jaksanut innostua.

Vuoden 2012 keväällä Jack White julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa Blunderbuss. Hankin sen vinyylinä ja kuuntelin. Se ei ollut parempi kuin The White Stripes tai The Raconteurs, mutta ei huonompikaan. Se oli erilainen. Enemmän Jack. Silti esimerkiksi Sixteen Saltines voisi aivan yhtä hyvin olla The Raconteursin tuotantoa ja On and On and On jousilla höystettyä, Get Behind Me Satanin aikaista The White Stripesiä. Tällainen vertailu on aina vähän tyhmää varsinkin kun Jack on ollut niin iso vaikuttaja molemmissa yhtyeissä. Jackin tunnistettava ääni ja kitaratyöskentely toimivat, oli yhtye mikä tahansa. Blunderbussilla taustabändi on vain vähemmän räkäinen ja enemmän orgaaninen. Koko levy on paljon rennompi kuin mikään, mitä Jack on aikaisemmin tehnyt. Sen vuoksi albumi jätti aluksi hieman kaipaamaan lisää rokkaavia ralleja, mutta ajan myötä koko levy on muuntautunut todella pitkäikäiseksi korvamadoksi, josta en muuttaisi mitään. Aluksi suosikkini oli letkeäI’m Shakin (mahtava musiikkivideo alhaalla), mutta se ehti vaihtua kovin nopeasti. Tätä lausetta kirjoittaessa korvissani soi suosikkini – levyn päätöskappale Take Me with You When You Go. Se on aivan helvetin kova kappale.