Henkilökohtainen musiikkijoulukalenteri – luukku kaksikymmentäkaksi

Blogi, Musiikki

Kustakin luukusta paljastuu jollain tavalla minulle tärkeä musiikkikappale, -albumi tahi -ilmiö kyseiseltä vuodelta.

2010

Thunder!

AC/DC

AC/DC oli myös niitä yhtyeitä, joihin kasvoin ajan myötä. Alivaltiosihteerin ja parin elokuvan ja pelin soundtrackin kautta alkanut yhtyeeseen tutustuminen alkoi nimenomaan Bon Scottin johtamasta AC/DC:stä. Brian Johnsonista ei tykännyt aluksi lainkaan. Tykästyin alkupään levyihin. Isäni toi minulle jossain vaiheessa Australiasta mainion albumin T.N.T., jonka perään sitten tuli hommattua Highway To Hell ja muut Bonin ajan klassikot.

Vuonna 2005 Family Jewels -musiikkivideokokoelma sekä livekonserttitaltio Live At Donington alkoivat hieman siedättää minua Brian Johnsonin lauluääneen. Back In Black -albumi oli jo tuossa vaiheessa ilmestynyt levyhyllyyni. Kyllä se pikku hiljaa alkoi kuulostaa paremmalta ja paremmalta, ja musiikkivideoista tykästyin niin biisien kuin itse videoiden osalta paljon parjattuun Fly On The Wall -levyyn. Sittemmin AC/DC on alkanut maistua todella paljon, ja erityisesti viimeisin albumi Black Ice on ollut kovassa soitossa. Pitää mainita, että annoin aikanaan kirjoittaessani Kuopion Yliopiston Stimulus-lehteen tuolle levylle vain kolme tähteä. Nyttemmin se olisi vähintään neljä.

Kuten jo eilisessä luukussa mainitsin, AC/DC on minimalistinen yhtye. Kolmen soinnun rock and roll on pirun toimiva kaava, jonka yksi tärkeimmistä elementeistä on yhtyeen yhteissoitto. Bändi on kuin yksi soitin, joka pitää sisällään kaiken tarvittavan, eikä yhtään ylimääräistä. ”Maailman suurin bluesbändi” toimii juuri sen vuoksi, että se on tehnyt saman levyn viimeiset 40 vuotta. Lisäksi huomionarvoista on myös se, että yhtye ei ole julkaissut yhtäkään kokoelmalevyä.

Vuonna 2010 pääsin näkemään AC/DC:n livenä Tampereen Ratinalla. Se oli yksi elämäni hienoimmista keikoista. Voisin jopa väittää, että sen jälkeen ei ole kulunut viikkoakaan, etten olisi AC/DC:tä kuullut jossain muodossa. Sitä kuuntelen salilla lähes poikkeuksetta, ja sitä kuuntelin tätä kirjoittaessakin.

Ensi vuonna AC/DC:ltä odotetaan uutta albumia. Olen innoissani.

 

Bonusylläri – Top 10 AC/DC-kappaletta salille

AC/DC on loistavaa salimusiikkia. Se on uskomattoman taidokkaasti soitettua rytmimusiikkia, jossa on äijäasennetta kuin Arska-elokuvissa ikään. Ei ihme, että Arskan tähdittämä The Last Action Hero sai viralliseksi musiikkivideokseen AC/DC:n kappaleen Big Gun.

Tämän bändin tahtiin on hyvä pumpata. Tässä omat suosikkini AC/DC:n tuotannosta salille:

10. Heatseeker (Blow Up Your Video)

Tämän kun pistää soimaan hypätessään juoksumatolle, pääsee oitis salitunnelmaan.

9. Let There Be Rock (Let There Be Rock)

Hieman pidemmälle, nopeammalle ja intensiivisemmälle juoksulle loistava kappale. Tämän tahtiin kun on juossut koko kappaleen ajan voi tosin olla ihan hyvä venytellä ja huilia vähän aikaa.

8. Nervous Shakedown (Flick Of The Switch)

Hidasta liikettä varten, esimerkiksi selkäliikkeisiin.

7. Inject The Venom (For Those About To Rock)

Nämä riffit toimivat taukoineen mielestäni hyvin pitkiin liikkeisiin, jotka vaativat voimaa.

6. Thunderstruck (Razor’s Edge)

Ota jumppapallo ja tee tämä kappale alusta loppuun vatsarutistuksia. Ykkösellä alas, kakkosella ylös. Kokeile! Toimii.

5. Damned (Stiff Upper Lip)

Hidas, mutta toistuva, luuppaava liike on mainiota tehdä tämän tahtiin. Vasta- ja selkäliikkeisiin toimii.

4. T.N.T. (T.N.T.)

Oi! Oi! Oi! Hauiskääntöä nopeasti tahi vastaavaa, hyvä rytmi.

3. Skies On Fire (Black Ice)

Sopii lähes mihin tahansa liikkeeseen. Mahtava rytmi riffeissä. Olkapäitä tehdessä itse tykkään kuunnella.

2. Hells Bells (Back In Black)

Monikäyttöinen tämäkin, itse tykkään rintaprässin aikana kuunnella.

1. Back In Black (Back In Black)

Täydellinen salibiisi. Sopii ihan mihin tahansa.