Albumi: Steven Wilson – Grace For Drowning

Albumit, Musiikki, Vanhat

HUOM! Jutun kirjoittaja on Steven Wilsonin fani. Havaittavissa fanitusta.

No huh. Steven Wilson meni tekemään loistavan levyn. Vuoden 2007 Insurgentesin sekä vuoden 2009 Porcupine Treen The Incidentin jälkeen odotukseni olivat hyvin korkealla. Steven Wilsonin toinen sooloalbumi on toistaiseksi 2010-luvun hienoin progealbumi.

Jos Steven Wilson teki edellisellä levyllään kunniaa 80-luvun musiikille, on Grace For Drowning syvä kumarrus 70-luvulle. Wilsonin vasta uudelleen masteroimat King Crimsonin albumit ovat olleet suurena vaikutuksena albumin äänimaisemaan. Levyllä vierailee kovan luokan muusikoita, ja on vain asianmukaista, että osa heistä on aikanaan kuulunut Steven Wilsonin omiin suosikkiyhtyeisiinsä. Oman panoksensa albumille antavat muun muassa Steve Hackett (Genesis), Jordan Rudess (mm. Dream Theater) sekä Tony Levin (mm. King Crimson).

Aariamaisen avauksen Grace For Drowning jälkeen kuultava Sectarian tuo esiin ensimmäistä kertaa levyllä vahvana soivat jazz-vaikutteet. Kolmas kappale Deform To Form A Star voisi olla Porcupine Treen tuotantoa 2000-luvun alusta. Tätä seuraa haikeasta alusta etniseksi progeiluksi kasvava No Part Of Me ja lennonmainen kaunis  balladi Postcard.  Ensimmäisen levyn päättää Raider Prelude-johdannon saattelema Reminder The Black Dog. Se alkaa pianoriffillä ja Wilsonin kummittelevalla laululla, ja kasvaa riffitteleväksi progehäröilyksi enteillen tulevaa Raider II-eeposta, mutta siihen verrattuna pysyy paljon paremmin kasassa.

Toinen puolikas alkaa kauniilla kitaranäppäilyllä Belle De Jour, jota seuraa Insurgentesin ja Incidentin tunnelmia emuloiva Index. Synkistelyn jälkeen seuraa ristiriitainen Track One, jonka kauniin pinnan alta paljastuu rosoisa ja pimeä puoli. Tämä kohta toi minulle mieleen hyvin vahvasti Pink Floydin The Wallin, erityisesti kappaleen Goodbye, Blue Sky. Kappaleen lopun kitarateema jäi jo ensikuulemalta päähäni useiksi päiviksi. Levyn mahtipontisin kappale Raider II täyttää liki kokonaan albumin toisen puolikkaan. Reilun 23 minuutin mammuttiraita on myös levyn kokeellisin koitos. Monisyisyydessään se tuo mieleen Porcupine Treen Fear of a Blank Planetin Anesthetizen, mutta ei kestä kuitenkaan vertailua sävellyksen osalta. Viimeisenä kuullaan yksi Wilsonin kaikkien aikojen kauneimmista kappale Like Dust I Have Cleared From My Eye, ja parempaa päätöskappaletta ei levyllä voisi olla.

Levyn teema on Wilsonille ominaista ihmismielen ja sosiaalisen maailman syväluotausta. Levyn nimi tulee siitä tunteesta, kun hukkuva löytää lopullisen rauhan lähestyvän kuoleman hyväksymisen jälkeen. Kuitenkin päivän päätteeksi levy päättyy onnelliseen nuottiin, ja SW-asteikolla kokonaisuus on varsin positiivinen verrattuna hänen aikaisempiin tuotoksiinsa. Vaikka levy vaatii sulattelua ja useamman kuuntelun lopullisen mielipiteen muodostamiseksi, tiedän pitäväni siitä erittäin paljon. En anna sille tähtiä, mutta ”suosittelisin sitä ystävilleni”.